966 Followers
174 Following
rameau

rameau's ramblings

A reader who’ll try anything once, including bad books in search of good ones. Eclectic as her tastes are, she tends to gravitate to historical romances, realistic contemporaries, and some fantasy novels.

Currently reading

The Complete Sherlock Holmes (The Heirloom Collection)
Bill & Martin Greenberg (eds.), Ian Fleming, Leslie Charteris, John D. MacDonald, W. Somerset Maugham, Peter O'Donnell, Sir Arthur Conan Doyle, Erle Stanley Gardner, John Jakes, Edward D. Hoch, Cornell Woolrich, William E. Barrett, Bruce Cassiday, Mic
Progress: 13 %
Koraani
Jaakko Hämeen-Anttila

Kun kyyhkyset katosivat by Sofi Oksanen

Kun kyyhkyset katosivat - Sofi Oksanen

This review can also be found on Anachronist's Books as portable pieces of thoughts-blog....and on Book Girl of Mur-y-Castell-blog.

 

Joskus hyvä häviää.

 

Kun kyyhkyset katosivat jatkaa synkkien kertomusten sarjaa Neuvosto-Viron lähihistoriasta. Jälleen kerran tarinan keskiössä ovat kahdessa aikalinjassa kulkevat mutta yhteenkietoutuvat tapahtumat. Jokainen Oksasen teoksia lukenut osaa päätellä tämän verran jo lukujen postimerkeistä.

 

Toisen maailmansodan tuoksinnassa Viro jäi ensin Neuvostoliiton, Saksan ja uudelleen Neuvostoliiton jalkoihin. Tavalliset ihmiset kamppailivat nälkää ja miehittäjiä vastaan tai antautuivat vaikutusvallan vietäväksi. Jotkut sortuivat tiedonantajiksi tahtomattaan, toiset pyrkivät miellyttämään valtaapitäviä hinnalla millä hyvänsä, ehkäpä jopa oman identiteettinsä kustannuksella. Toisille nimestä luopuminen oli ainoa keino varjella rakkaimpiaan.

 

Sota tekee rikollisia meistä kaikista. Sota tekee meistä selviytyjiä.

 

Sen kummempaa sanomaa en usko löytäneeni tästä teoksesta ja sekin uhkasi kadota ärsyttävien tyyliseikkojen hyökyaallon alle. Oksasen proosa on itsessään edelleen kaunista, mutta romaanin rakenteessa olisi ollut hiottavaa. Tuntui kuin Oksanen olisi yrittänyt pakottaa mysteeriä sinne, missä selkeys olisi ollut palkitsevinta. Lopun yllätykset — kolme omien laskujeni mukaan — olivat kaukaa nähtävissä alun sekavuudesta huolimatta.

 

Englanninkielisen kirjallisuuden lukeminen on tehnyt minusta yliherkän ensimmäisen ja kolmannen persoonan kerrontojen sekoittamiselle. Minulla ei ole mitään hetkellistä — virkkeen tai pari kestävää — sukeltamista henkilöhahmon ajatuksiin, mutta kokonaisten lukujen pituiset vaihdot tuntuvat laiskuudelta. Jos kirjailija haluaa laajentaa kertomustaan useampaan näkökulmaan, miksei hän myös kertoisi kaikkea kolmannessa persoonassa sen sijaan että asettaa yhden henkilön ylitse muiden muttei kuitenkaan kerro koko tarinaa tämän perspektiivistä? Vaikken Riikka Pulkkisen Totta-romaanista pitänytkään, ainakin siinä tällä tehokeinolla oli tarkoituksensa.

 

Laatukirjallisuutta, mutta Oksaselta odottaa parempaa.

 

***

 

Sometimes the oppressors win.

 

Kun kyyhkyset katosivat (When the pigeons disappeared) continues the series of bleak tales about Soviet Estonia. Once again within the story events of two timelines intertwine. Anyone who has read a book written by Oksanen can deduce this from the stamps in the chapter titles.

 

Estonia was overrun by Soviet Union, Germany, and Soviet Union again in the Second World War. Ordinary people battled with hunger and against their occupiers. Or they let themselves be swept away by the authority and influence. Some became informants against their will, others aimed to please the powerful at any price—even at the expense of their own identities. For others giving up a name was the only way to protect their loved ones.

 

War makes criminals of us all. War makes us survivors.

 

I don’t think I found any deeper meaning than that in this book, and even that was almost overrun by the annoying style points. Her prose is as beautiful as ever, but the structure of the novel could have used a bit more work. It felt like Oksanen was trying to create mystery where there was none. Clarity would have been more rewarding. The plot twists in the end—three by my count—were all predictable despite the messy beginning.

 

Reading English literature has made me oversensitive to mixing first and third person voices. I don’t mind quick—lasting a sentence or two—plunges into the the psyche of the character, but chapter long switches stink of laziness. If the author wants to expand her narration into several viewpoints, why wouldn’t she also tell it all in third person voice? Why would she place one character above all others but not important enough to tell the whole story from their perspective? Although, I didn’t like True by Riikka Pulkkinen, at least in that the narrative device had its purpose.

 

It’s quality literature, but my expectations for Oksanen were higher.